IV

Työkalun nimi oli nivelmitta.

Raimo olisi varmasti sanonut, että typerä kuin mikä näihin hommiin, heitä hunttaan ja käytä tasolaseria. Mutta minulle se oli ainoa oikea. Sopi taitettuna näppärästi taskuun. Oli muutenkin ihmisen mittainen.

En ymmärtänyt, mikä pakkomielle jokaisella oli mitata kaikkea, mitä suinkin vain voi ja laittaa asioita vaateriin, kun elämä ei ollut sitä:  matemaattisia suureita ja täsmällisiä suoria kulmia, horisontaaleja, vertikaaleja ja diagonaaleja. Elämä oli sattumaa. Erehdystä ja sattumaa.

Nivelmitta oli sillä hetkellä juuri sitä, mitä tarvitsin. Se mutkitteli kauniisti kanervikossa ja kiersi mustikanvarvun, koska mikään ei tässä metsässä loistanut yhtä heleän vihreinä kuin kevätkesän mustikan lehdet. Ja kun varvikkoon painoi päänsä saattoi nähdä, että pieni lila kukinto oli juuri avautumassa.

Ehkä en ollut ajatellut vielä talon paikkaa loppuun saakka, enkä monia muitakaan asioita, joita vakavat ihmiset ajattelevat, kun kävelevät omalla uudella tontillaan. Kuinka olisin voinut, kun ajattelin nivelmitankin ihmisen mittaiseksi. Olisinkin ollut pieni kuin tuo nivelmitta (taittettuna). Mustikankukka olisi silloin mahtunut taskuuni.

Järkevöidyin ja kohottauduin seisomaan. Auringon ensimmäiset valonsäteet lämmittivät jo Teminkallion lounaiskulmaa, johon joku oli pinonnut kadonneiden asumusten peruskivet. Olin edellisenä päivänä pohtinut,  milloin, millä koneella ja miksi. Katselin ympärilleni. Metsä kasvoi tässä jo sakeana. Kuka tuon kasanolikaan tehnyt, sen oli täytynyt tapahtua kauan, aikoja sitten. Röykkiö toi etäisesti mieleen pyramidit.  Tai uhrikummun, ehkä sen alla oli hauta. Niin tai näin, hävetti, etten ollut tutkinut kiviä aiemmin kuin vain materiaalina, jonka kaupunki oli luvannut vapaasti käyttööni, kun ne kerran siinä valmiiksi olivat. Peruskiviksi rossipohjaani.

Voisin mitata ne nyt nivelmitallani, näin alkajaisiksi ja keskinäisen tutustumisen merkiksi.